Josefine Mutzenbacher

Josephine: Wieniläisen ilotytön oma kuvaus lapsuudestaan 1–2
Josefine Mutzenbacher oder Die Geschichte einer Wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt
Suomennoksen 2. nidoksen kansi.
Suomennoksen 2. nidoksen kansi.
Alkuperäisteos
Kirjailija anonyymi (Felix Salten?)
Kieli saksa
Genre erotiikka
omaelämäkerta
Julkaistu 1906
Sivumäärä 383
Suomennos
Suomentaja N. Erola
Kansitaiteilija anonyymi
Kustantaja Amber förlag
Julkaistu 1966–1967
Sivumäärä 239
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Josefine ”Pepi” Mutzenbacher (20. helmikuuta 1852 Wien – 17. joulukuuta 1904 Klagenfurt[1]) oli fiktiivisen wieniläisen prostituoidun käyttämä salanimi, joka juontuu vuonna 1906 anonyymisti julkaistusta eroottisesta romaanista Josephine: Wieniläisen ilotytön oma kuvaus lapsuudestaan (saks. Josefine Mutzenbacher oder Die Geschichte einer Wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt). Romaania pidetään eroottisen maailmankirjallisuuden klassikkona, ja se oli pitkään kielletty ja kiistelty epäsiveellisyytensä takia.[2]

Vuoden 1922 laitoksen kuvitusta.[3]

Tekijä

Romaanin kirjoittajaa ei varmuudella tiedetä; alkuperin tekijöiksi arveltiin Arthur Schnitzleriä tai Felix Saltenia, ja nykyisin tekijänä pidetään yleisesti Saltenia.[4]

Salten itse yleensä kiisti kirjoittaneensa Josefine Mutzenbacheria. Koska hän työskenteli hovireportterina ja vaikutusvaltaisena kolumnistina ja myöhemmin toimi Itävallan Pen-liiton puheenjohtajana, hänen piti olla maineeltaan moitteeton.[5] Saltenin kuoleman jälkeen hänen sihteerinsä todisti valaehtoisesti, että Salten oli tunnustautunut romaanin kirjoittajaksi, ja Saltenin työtoveri kertoi kirjoittaneensa hänen käsikirjoituksensa aikoinaan puhtaaksi.[6]

Vuonna 2022 julkistetun tietokoneavusteisen tyylianalyysin perusteella romaanin todennäköisin kirjoittaja – päätössivuja lukuun ottamatta – on Felix Salten.[7]

Sisältö

Muodollisesti romaani on Josefinen omaelämäkerta, jonka hänen lääkärinsä julkaisi. Viisikymmenvuotias Josefine muistelee elämäänsä eroottiselta osin viisivuotiaasta alkaen ja kertoo, kuinka lopulta päätyi ammattiprostituoiduksi kolmetoistavuotiaana. Pääpaino on monimuotoisissa seksuaalisissa kokeiluissa, jotka alkavat toden teolla seitsenvuotiaana, kun naapuruston lapset opettavat Josefinen ja tämän veljen leikkimään ”isää ja äitiä”. Romaanissa kuvataan yksityiskohtaisesti itsetyydytystä, ryhmäseksiä, sukurutsausta, sadomasokismia ja lesbolaisuutta. Mukana on sekä Josefinen omia kokemuksia että muiden lasten kertomuksia. Romaanin naishahmot ovat aktiivisia ja halukkaita, ja seksuaalisuus on leikillistä ja mutkatonta.[8] Ruotsinnoksen toimittaja C.-M. Edenborg luonnehtii Josefinea ”prostituution Peppi Pitkätossuksi”.[9]

Romaani suhtautuu myötätuntoisesti ja ymmärtävästi Wienin köyhälistöön ja esittelee lukijoille elinoloja, jota nämä eivät yleisesti tunne. Bambin lailla Josefine menettää äitinsä ja selviytyy turvattomassa ympäristössä.[10] ”Josephinessa kerrotaan kokemuksista, jotka johtavat nuoren tyttölapsen väärille raiteille.”[11] Auktoriteetteihin romaani suhtautuu satiirisesti, kun esimerkiksi Josefinen katolinen rippi-isä vaatii tyttöä toistamaan kanssaan kaikki haureudet, joista tämä oli ripittäytyessään kertonut.[12]

Julkaisuhistoriaa

Sensuurin kiertämiseksi kirja julkaistiin Wienissä vuonna 1906 yksityisesti kirjakerhoperiaatteella tuhannen kappaleen painoksena. Tekijät eivät uskaltaneet rekisteröidä tekijänoikeuttaan, ja kirjasta otettiin pian piraattipainoksia, mutta sen nimeä ja sisältöä muuteltiin tekijänoikeuksien ja sensuurin kiertämiseksi. Teos sai myös kaksi jatko-osaa (Josefine Mutzenbacher: Meine 365 Liebhaber ja Peperl Mutzenbacher: Tochter der Josefine Mutzenbacher), mutta niitä ei pidetä Saltenin kirjoittamina.

Romaanin kriittinen editio julkaistiin saksaksi vuonna 2021.[13]

Ensimmäisen käännöksen julkaisi englanniksi Obelisk Press (myöh. Olympia Press) Pariisissa vuonna 1931. Ruotsinkielinen käännös julkaistiin vuonna 1965, ja koska sitä ei takavarikoitu, päätettiin romaani julkaista Ruotsissa myös suomeksi. Suomennos julkaistiin Salama-sodan aikaan vuosina 1966–1967, ja kustantaja Rolf Pedersen arvostelee esipuheessaan Suomen viranomaisia kovasanaisesti.

”Tarkoituksenamme ei ole, että kirjaa levitettäisiin Suomeen, koskei siellä varmaankaan hyväksyttäisi näin avomielistä syytettä yhteiskuntaa vastaan. Tarvitsee muistella vain Hannu Salaman kohtaloa vapaan sanan esitaistelijana, kun hänet tuomittiin kirjansa ’Juhannustanssiaiset’ johdosta.”[14]

Romaanin suomennos on melko epätarkka. — Romaanin neljäs käännös julkaistiin tanskan kielellä vuonna 1967.[15]

Kurt Nachmannin ohjaama elokuvasovitus Josefine Mutzenbacher valmistui vuonna 1970, ja se saapui seuraavana vuonna teatterilevitykseen Suomessa nimellä Menuettia sängyssä.[16] Elokuvasovituksia on kaikkiaan parisenkymmentä.

Ilmapiirin muututtua romaani voitiin julkaista myös Suomessa. Risto Lehmusoksan suomennos vuodelta 1975 on kuitenkin tehty vuoden 1973 vaillinaisen, sensuroidun englanninkielisen käännöksen kautta.[17] Kolmas suomennos julkaistiin vuonna 2019.[18] — Kaikkiaan Josefine Mutzenbacher on käännetty ainakin 14 kielelle.[19]

Myös molemmat jatko-osat on julkaistu suomeksi: Meine 365 Liebhaber nimellä Wieniläisen ilotytön tarina 2[20] ja Peperl Mutzenbacher nimellä Josephinen tytär Pepi.[21]

Oikeusjutut saksankielisellä alueella

Kielletty Itävallassa 1913–1971

Romaanin Josefine Mutzenbacher levittäminen kiellettiin Itävallassa vuonna 1913, kun se lisättiin listaan Catalogus Librorum in Austria Prohibitorum epäsiveellisyytensä vuoksi.[22]

Vuonna 1931 kirjakauppias Josef Kunz tuomittiin julkisesta siveellisyyden loukkaamisesta vankeuteen, kun hän oli julkaissut romaanista uuden laitoksen.[23] Vuonna 1971 Itävallan korkein oikeus (Oberster Gerichtshof) päätti, ettei kirjan julkaisemista voida enää pitää rangaistavana, koska siihen sisältyy taiteellisia pyrkimyksiä. Vielä vuonna 1988 romaani pyrittiin kieltämään epäsiveellisyyssäännösten perusteella, mutta korkein oikeus kumosi tämänkin päätöksen ja vapautti julkaisijan.[24]

Nuorisolle haitallinen julkaisu Saksassa

Saksassa vuonna 1969 julkaistu laitos johti kahteen pitkään oikeusjuttuun.

Josefine Mutzenbacherin tekijänoikeussuoja lakkasi Saksassa vuoden 1957 alussa, kun ilman tekijännimeä julkaistun teoksen ilmestymisestä oli kulunut 50 vuotta. Ensimmäiset kaupalliset saksankieliset uusintajulkaisut ilmestyivät Tanskassa vuonna 1965 ja Saksassa 1969.[25]

Kun romaani luokiteltiin Saksassa epäsiveelliseksi kahdessa rikosoikeudenkäynnissä, molemmat uusintajulkaisut otettiin vuosina 1968 ja 1970 nuorisolle haitallisten teosten listalle, jota Saksassa pitää yllä nuorisolle haitallisten kirjoitusten tarkastusvirasto (saks. Bundesprüfstelle für jugendgefährdende Schriften).[26] Kirjoja ei saanut mainostaa eikä pitää esillä eikä myydä alle 21-vuotiaille.[25] Vuonna 1971 romaani takavarikoitiin Saksassa.[27]

Vuonna 1979 kustantaja pyysi poistamaan romaanin julkaisut listalta, mutta hakemus hylättiin vuonna 1982, koska teosta pidettiin erittäin haitallisena nuorisolle: seksuaalinen toiminta syrjäyttää romaanissa kaikki muut ihmisten keskinäiset suhteet, ja sukurutsausta, lapsiprostituutiota ja monivaimoisuutta kuvataan myönteisesti, jopa ihannoiden, ja tämä on ristiriidassa yleisten arvojen kanssa. Josefine Mutzenbacher ei ole taidetta, koska teoksen yksityiskohtaiset eroottiset kuvaukset eivät jätä mielikuvitukselle viimeistäkään sijaa.[25]

Viraston kielteiseen päätökseen haettiin muutosta hallinto-oikeusteitse Kölnin hallinto-oikeudesta (hylättiin), osavaltion ylihallinto-oikeudesta (hylättiin) ja liittovaltion korkeimmasta hallinto-oikeudesta, joka hylkäsi hakemuksen vuonna 1987.[25]

Asianosaiset valittivat liittovaltion perustuslakituomioistuimeen, ja se päätti 27. marraskuuta 1990, että Josefine Mutzenbacher on poistettava nuorisolle haitallisten julkaisujen listalta.[28] Kyseinen ennakkopäätös on saanut yleispätevää merkitystä, ja se tunnetaan myös kansainvälisesti.[29] Perustuslakituomioistuin totesi, että asiassa on punnittava kahta keskeistä perusoikeutta: taiteellisen ilmaisun vapautta ja nuorison suojelemista. Ratkaisun mukaan romaani nauttii perustuslaillista taiteen vapauden suojaa ja teos on taiteellisen toiminnan tulosta; romaani sallii erilaisia tulkintoja, ja sitä voidaan lukea esimerkiksi kehitysromaanin ivamukaelmana. Vaikka kyseistä romaania voidaan pitää pornografiana, se on myös taidetta.[25]

Tarkastusvirasto lisäsi romaanin kuitenkin uudelleen listalle vuonna 1992, koska se voidaan luokitella lapsipornografiaksi. Tästäkin päätöksestä valitettiin, ja Kölnin hallinto-oikeus määräsi vuonna 1995 teoksen poistettavaksi listalta, mutta osavaltion ylihallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden päätöksen vuonna 1997. Liittovaltion korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen lopullisesti vuonna 1998 ja teos jäi listalle.[25]

Kun romaanin saksankielinen teksti oli julkistettu internetissä, Berliinin syyttäjänvirasto arvioi vuonna 2014, ettei asiassa ole syytä käynnistää rikosprosessia, muun muassa siksi, että kyse oli fiktiosta eikä lasten todellisesta hyväksikäytöstä.[25]

Kun listalle ottamisesta oli marraskuussa 2017 kulunut 25 vuotta ja teos oli siksi poistunut listalta, nuorisolle haitallisten julkaisujen tarkastusvirasto päätti, ettei teosta enää ollut syytä lisätä uudestaan listalle. Romaanin vanhastava kieliasu ja parodianomainen esitystapa eivät nykyajan lukijoissa herätä merkittävää kiihotus- tai jäljittelyvaikutusta. Perustelujen mukaan Josefine Mutzenbacher voidaan liittää niin kutsutun veijariromaanin lajityyppiin ja se on paitsi pornografiaa myös pornografian parodiaa, joka sisältää hyväksikäytön ja lasten alisteisen aseman arvostelua. Taiteellisen sanan- ja ilmaisunvapauden katsottiin nyt painavan enemmän kuin nuorisonsuojelun. Päätöksessä viitataan myös Elfriede Jelinekin romaanitaiteeseen (mm. Halu), joka on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, ja huomautetaan, että viimeaikainen tutkimus on tähdentänyt romaanin Josefine Mutzenbacher taiteellisia ansioita.[25]

Saltenin perillisten kanne Saksassa

Felix Saltenin perilliset vaativat vuonna 1976, että kaupallisen painoksen julkaisija Rogner & Bernhard maksaa perillisille tekijänoikeuskorvausta Josefine Mutzenbacherin julkaisemisesta ja myynnistä. Kustantamo pyysi esittämään Saltenin tekijyydestä yksikäsitteisen todisteen, mutta perillisillä ei ollut sellaista.[30]

Kymmenen vuotta myöhemmin perilliset panivat Münchenissä vireille oikeusprosessin. He esittivät kanteensa tueksi useita aihetodisteita Saltenin tekijyydestä. Käräjäoikeus hylkäsi heidän vaatimuksensa toukokuussa 1988. Saltenin tekijyyttä ei oikeuskäsittelyssä tutkittu, vaan hylkäävä päätös perustui Saksan vanhaan tekijänoikeuslakiin: koska romaanin tekijänoikeussuoja oli lakannut vuoden 1957 alussa, sitä ei enää voitu tämän jälkeen saattaa uudelleen voimaan ilmoittamalla tekijä, vaan tekijä olisi pitänyt ilmoittaa ennen vuoden 1956 loppua. Münchenin hovioikeus pysytti ratkaisun heinäkuussa 1989. Perilliset valittivat korkeimpaan oikeuteen, mutta päätös ei muuttunut.[31]

Suomennosten vertailua

1960- ja 1970-luvun suomennokset eroavat saksankielisestä alkutekstistä: luku- ja kappalejakoa on muutettu olennaisesti, eikä kumpikaan suomennos vastaa alkutekstiä kauttaaltaan tarkasti. Lehmusoksan suomennoksesta puuttuvat julkaisijan johdanto sekä romaanin kolme viimeistä sivua.[32] Vuoden 2019 suomennos noudattaa alkuperäistä luku- ja kappalejakoa, ja kirjassa on myös kuvitus vuodelta 1922 sekä jälkisanat. Seuraava näyte on kirjan alusta:

1966 (Erola) 1975 (Lehmusoksa) 2019 (Hämäläinen-Bauer)

Isäni oli rutiköyhä satulamaakarin apulainen ja työskenteli eräässä verstaassa Josefstadissa. Asuimme kaukana Kahdeksannella Renkaalla, siihen aikaan uudessa talossa, mikä itse asiassa oli vain vuokrakasarmi, täynnä köyhää kansaa, Kaikilla näillä ihmisillä oli paljon lapsia ja kesäisin muuttui pihamaa tämän vuoksi liian ahtaaksi.
 Minulla oli kaksi veljeä, molemmat vain muutaman vuoden itseäni vanhempia. Isä, äiti, veljeni sekä minä asuimme kaikki yhdessä ainoassa, huoneen ja keittiön käsittävässä asunnossa, missä lisäksi oli alivuokralainen. Sen kaltaisia omasivat kaikki perheet ja noita vuokralaisia oli talossa kai satakunta. Toisinaan asuimme me heidän kanssaan sovussa, toisinaan riitelimme ja useimmat katosivat sitten jäljettömiin meidän saamatta kuulla heistä sen enempää tämän jälkeen.
 Kaksi noista alivuokralaisista muistuu lähemmin mieleeni. Toinen oli lukkosepän kisälli, tumma, surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli pari mustaa silmää ja kasvot alituiseen noen likaamina. Me, lapset, pelkäsimme häntä. Hän oli alinomaa ääneti sanomatta ainoatakaan sanaa meille.[33]

Isäni oli satulamaakarin verenvähyyttä poteva apulainen ja työskenteli Josefstadtissa, Wienin esikaupungissa. Me asuimme vieläkin syrjemmässä, vuokrakasarmissa joka siihen aikaan oli jokseenkin uusi. Silti se oli tupaten täynnä köyhiä perheitä, joilla oli niin valtavasti kakaroita, etteivät kaikki mahtuneet kesäisin pihaan. Minulla oli kaksi veljeä, kumpikin oli minua muutaman vuoden vanhempi, ja viidestään me, isä, äiti ja kolme lasta, asuimme keittiössä ja kamarissa. Lisäksi oli aina joku alivuokralainen. Kaiken kaikkiaan meillä taisi olla vuosien mittaan puolisen sataa alivuokralaista. He tulivat ja menivät toinen toisensa perään. Joskus he olivat melko mukavia, mutta monesti myös hankalia. Useimmat katosivat jälkeä jättämättä eikä heistä kuultu sen koommin.
 Yksi alivuokralainen, jonka muistan erityisen hyvin, oli lukkosepän oppipoika, tumma murheellisen näköinen nuori kaveri, jolla oli pikkuruiset mustat silmät ja ainaisen noen mustaama naama. Hänen ulkonäkönsä ja se, ettei hän koskaan puhunut mitään, saivat meidät lapset todella pelkäämään häntä.[34]

Isäni oli rutiköyhä satulasepän apulainen, joka työskenteli verstaassa Josefstadtissa. Me asuimme melko kaukana Ottakringissä, vuokrakasarmissa joka siihen aikaan oli uusi rakennus täynnään köyhää väkeä. Kaikilla asukkailla oli paljon lapsia, eivätkä lapsilaumat mahtuneet kesäisin pihaan. Minulla itselläni oli kaksi veljeä, kumpainenkin muutaman vuoden vanhempia. Isäni, äitini ja me kolme lasta asuimme keittiössä ja kamarissa, ja lisäksi oli yksi alivuokralainen. Alivuokralaisia meillä ehti olla varmaankin puolensataa; heitä tuli ja meni, jotkut sopuisia, jotkut riitaisia, ja useimmat katosivat jäljettömiin emmekä heistä sen koommin kuulleet. Muistan heistä erityisesti kaksi. Toinen oli lukkosepänkisälli, tumma, murheellisen näköinen nuorukainen, jolla oli pienet pikimustat silmät ja kasvot aina noessa. Me lapset pelkäsimme häntä. Sitä paitsi hän oli aina vaitelias eikä puhua pukahtanut.[35]

Lähteet

  1. ↑ Josefine Mutzenbacher oder Die Geschichte einer Wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt (1906), s. V–VI. — Tämä johdanto puuttuu aikaisemmista englanninkielisistä käännöksistä ja niin muodoin myös vuoden 1975 suomennoksesta.
  2. ↑ Ehness, Jürgen: Felix Saltens erzählerisches Werk: Beschreibung und Deutung, s. 307. Frankfurt am Main: Peter Lang, 2002. ISBN 3-631-38178-6.
  3. ↑ Frimmel, Johannes: ”Die Erotica an der Österreichischen Nationalbibliothek und der Wienbibliothek: Ein kurzer Überblick”, Pornographie in der deutschen Literatur: Texte, Themen, Institutionen, s. 233. Herausgegeben von Hans-Edwin Friedrich, Sven Hanuschek und Christoph Rauen. München: Belleville Verlag, 2016. ISBN 978-3-923646-26-5.
  4. ↑ Eddy, Beverley Driver: Felix Salten: Man of Many Faces, s. 111–114. Riverside, California: Ariadne Press, 2010. ISBN 978-1-57241-169-2. (englanniksi)
  5. ↑ Eddy (2010), s. 113.
  6. ↑ Eddy (2010), s. 113–114.
  7. ↑ Rebora, Simone – Salgaro, Massimo: Is Felix Salten the Author of the Mutzenbacher Novel (1906)? Yes and No. Language and Literature: International Journal of Stylistics, 2022, 31. vsk, nro 2, s. 243–264. doi:10.1177/0963947022109. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 12.2.2023.
  8. ↑ Mattl, Siegfried – Schwarz, Werner Michael: ”Felix Salten: Annäherung an eine Biografie”, Felix Salten: Schriftsteller – Journalist – Exilant, s. 35. Katalog zur gleichnamigen Ausstellung im Jüdischen Museum der Stadt Wien vom 5. Dezember 2006 bis 18. März 2007. Herausgegeben von Siegfried Mattl und Werner Michael Schwarz. Wien: Holzhausen Verlag, 2006. ISBN 978-3-85493-128-7. (saksaksi)
  9. ↑ Salten, Felix: Josefine Mutzenbacher: En wienerhoras historia, berättad av henne själv, s. 251 (efterord). Revidering av 1965 års anonyma översättning av C.-M. Edenborg, Anna Holmström och Billie Lindahl. Efterord av C.-M. Edenborg. Vertigos erotiska klassiker, 10. Stockholm: Vertigo, 2009. ISSN 1653-1485. ISBN 978-91-85000-63-0.
  10. ↑ Eddy (2010), s. 115–116.
  11. ↑ Rolf Pedersenin esipuhe (1967) 2. osaan (s. IV–V).
  12. ↑ Liebrand, Claudia: ”Josefine Mutzenbacher: Die Komödie der Sexualität”, Felix Salten: Schriftsteller – Journalist – Exilant, s. 91–92. Katalog zur gleichnamigen Ausstellung im Jüdischen Museum der Stadt Wien vom 5. Dezember 2006 bis 18. März 2007. Herausgegeben von Siegfried Mattl und Werner Michael Schwarz. Wien: Holzhausen Verlag, 2006. ISBN 978-3-85493-128-7. (saksaksi)
  13. ↑ Klimek, Manfred: Mehr als irgendein Schmuddelbuch. Wiener Zeitung, 13.1.2022. Artikkelin verkkoversio.
  14. ↑ Josephine: Osa 1 (1966), s. I.
  15. ↑ En wienerskøges historie fortalt af hende selv. Oversat fra tysk af Arne Herløv Pedersen efter ”Josephine Mutzenbacher”. København: Stig Vendelkærs Forlag, 1967.
  16. ↑ Josefine Mutzenbacher Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  17. ↑ Josefine Mutzenbacher: Wieniläisen ilotytön tarina 1. (Josefine Mutzenbacher oder Die Geschichte einer Wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt, 1906.) Suomentanut Risto Lehmusoksa. Suomennos englanninkielisestä laitoksesta Oh! Oh! Josephine: Volume 1. Erotica 11. Jyväskylä: Gummerus, 1975. ISBN 951-20-1018-6.
  18. ↑ Josefine Mutzenbacher eli wieniläisen porton tarina omin sanoin kerrottuna. Kuvitettu. Suomentanut Ilona J. Hämäläinen-Bauer. Jälkisanat C.-M. Edenborg. Helsinki: Books on Demand, 2019. ISBN 978-952-80-0778-4.
  19. ↑ Felix Salten: A Preliminary Bibliography of His Works in Translation.
  20. ↑ Josefine Mutzenbacher: Wieniläisen ilotytön tarina 2. (Josefine Mutzenbacher: Meine 365 Liebhaber, n. 1920.) Suomentanut Risto Lehmusoksa. Suomennos englanninkielisestä laitoksesta Oh! Oh! Josephine: Volume 2. Erotica 11. Jyväskylä: Gummerus, 1975. ISBN 951-20-1019-4.
  21. ↑ Mutzenbacher, Josephine: Josephinen tytär Pepi. Stockholm: Para förlaget, 1969.
  22. ↑ Reiter-Zatloukal, Ilse: ”Zwischen Strafbarkeit und Kunstfreiheit: Die Mutzenbacher in rechtshistorischer Perspektive”, Die Mutzenbacher: Lektüren und Kontexte eines Skandalromans, s. 201. Herausgegeben von Clemens Ruthner und Matthias Schmidt. Wien: Sonderzahl, 2019. ISBN 978-3-85449-513-0.
  23. ↑ Reiter-Zatloukal (2019), s. 204.
  24. ↑ Reiter-Zatloukal (2019), s. 209–210.
  25. ↑ a b c d e f g h Entscheidung Nr. 6205 vom 09.11.2017. Bundesprüfstelle für jugendgefährdende Medien.
  26. ↑ Nykyinen nimi: nuorisolle haitallisten julkaisujen tarkastusvirasto (saks. Bundesprüfstelle für jugendgefährdende Medien).
  27. ↑ Farin, Michael: ”Die letzten Illusionen – Josefine Mutzenbacher vor Gericht”, Josefine Mutzenbacher oder die Geschichte einer wienerischen Dirne, s. 503–504. München: Schneekluth, 1990. ISBN 3-7951-1170-6.
  28. ↑ BVerfGE 83, 130 – Josefine Mutzenbacher. Päätöksen teksti Bernin yliopiston tietokannassa.
  29. ↑ Mutzenbacher decision. The University of Texas at Austin, School of Law. (Päätöksen englanninkielinen käännös.)
  30. ↑ Farin (1990), s. 522.
  31. ↑ Farin (1990), s. 522–528.
  32. ↑ Josefine Mutzenbacher oder Die Geschichte einer Wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt (1906), s. V–VI & 381–383.
  33. ↑ Josephine: Wieniläisen ilotytön oma kuvaus lapsuudestaan 1 (1966), s. 2–3.
  34. ↑ Josefine Mutzenbacher: Wieniläisen ilotytön tarina 1 (1975), s. 7.
  35. ↑ Josefine Mutzenbacher eli wieniläisen porton tarina (2019), s. 9.

Kirjallisuutta

  • Boa, Elizabeth: ”Taking Sex to Market: Tagebuch einer Verlorenen: Von einer Toten and Josefine Mutzenbacher, Die Lebensgeschichte einer wienerischen Dirne, von ihr selbst erzählt”, The German Bestseller in the Late Nineteenth Century, s. 224–241. Edited by Charlotte Woodford and Benedict Schofield. Rochester (N.Y.): Camden House, 2012. ISBN 978-1-57113-487-5.
  • Friedrich, Hans-Edwin: ”Naturalistische Kraft, Sozialkritik, sexueller Missbrauch: Zur Deutungsgeschichte der Josefine Mutzenbacher”, „In Wollust betäubt“: Unzüchtige Bücher im deutschsprachigen Raum im 18. und 19. Jahrhundert, s. 303–318. Herausgegeben von Johannes Frimmel, Christine Haug und Helga Meise. Buchwissenschaftliche Beiträge, 97. Wiesbaden: Harrassowitz Verlag, 2018. ISSN 0724-7001. ISBN 978-3-447-11018-1.
  • Hage, Volker: ”Pornographie kann Kunst sein: Josefine Mutzenbacher”, Schriftsteller vor Gericht: Verfolgte Literatur in vier Jahrhunderten, s. 281–292. Herausgegeben von Jörg-Dieter Kogel. Frankfurt a. M.: Suhrkamp, 1996. ISBN 3-518-39028-7.
  • Farin, Michael (toim.): Josefine Mutzenbacher oder die Geschichte einer wienerischen Dirne von ihr selbst erzählt: Ungekürzter Nachdruck der Erstausgabe aus dem Jahr 1906 mit Essays zum Werk. München: Schneekluth, 1990. ISBN 3-7951-1170-6.
  • Ruthner, Clemens – Schmidt, Matthias (toim.): Die Mutzenbacher: Lektüren und Kontexte eines Skandalromans. Wien: Sonderzahl, 2019. ISBN 978-3-85449-513-0. Teoksen verkkoversio.
  • Ruthner, Clemens – Strasser, Melanie – Schmidt, Matthias (toim.): Josefine Mutzenbacher: Kritische Ausgabe nach dem Erstdruck mit Beiträgen von Oswald Wiener. Wien: Sonderzahl, 2021. ISBN 978-3-85449-574-1.

Aiheesta muualla

  • Josefine Mutzenbacher. Itävallan kansalliskirjasto.
  • Suomennosten vertailua.
Auktoriteettitunnisteet Muokkaa Wikidatassa
Kansainväliset
  • VIAF
Kansalliset
  • Saksa
  • Yhdysvallat